Apua?

Nyt on aika hyödytön ja neuvoton olo. Sain eilen todistaa jotain aivan kamalaa näkyä, mitä en ihan heti halua nähdä uudelleen. Sen ajattelemiselta vaan ei voi välttyä.

Nuorimmalla pikkusiskollani Miialla on ollu jo jonkun aikaa aika paha olla. En ole varma, mistä tämä kierre on lähtenyt liikkeelle, mutta sisko on kuitenki joutunu kokemaan sellasia asioita, mitkä on melko vaikeita käsitellä. Nyt puhutaan tuollasesta 14-vuotiaasta, murrosikäsestä tytöstä, joka muuten on luonteeltaan oikein iloinen, reipas ja avoin, ja josta ei ikinä uskois mitään itsetuhoista. Viime keväänä mummo kuoli, se oli koko perheelle kova pala ja viiminen vuosi yhteiseloa tällä kokoonpanolla velotti kyllä meistä jokaista. Tätä ennen sisko menetti lemmikki-vuohensa, mikä ei myöskään ollu mikään helppo juttu sivuuttaa. Lemmikkihiiristä Miia joutu myös luopumaan. Kesällä sitte tuli tieto, että sen paras kaveri muuttais pois. Nämä asiat saattaa kuulostaa aika mitättömiltä, mutta siinä on koko pienen tytön elämä.

No, pyysin tätä mukaan eilen iltatalliin ja siinä sisko sitte uskoutui mulle ja näytti käsivartensa. Hui helvetti niitä jälkiä. Käsivarret oli ikään ku naarmutettu, mutta ne ei ollu vaan naarmuja. Ne oli selviä viiltoja. Melkein purskahin itkuun ja yritin vannottaa Miiaa, ettei tekis tuollasta enää itelleen.
Nyt olen miettiny asiaa yön yli, olen miettiny sitä töissä ja olen aika neuvoton. En halua enää nähä niitä viiltoja. Toisaalta toivoisin, etten olis saanu tietää, olisin saanu jatkaa kulkemista silmät kiini ja elää epätiedossa tietämättäni. Mutta toisaalta olen otettu tästä luottamuksesta ja tietenki haluan auttaa, olla sen luottamuksen veronen ja isosisko. Olen vain aika hukassa… En tiiä mistä tai miten alottaa. Oma huono olo ei koskaan edenny tuohon pisteeseen, että olisin päätyny satuttamaan itteäni. Jotenki vain olin niin aikaansaamaton että elin sen ajan yli.

Tunnen itteni jotenki syylliseksi. Meilä on sentään reilut kuus vuotta ikäeroa, olen kohta parikymppinen. Olenko hemotellu siskon pilalle, antanu sen elää liian mukavassa maailmankuvassa, uskotellu että tämä on parempi paikka kuin mitä se oikeasti onkaan?! Olenko huijannu toista ja aiheuttanu tämän karvaan pettymyksen ja johdattanu itsetuhoiseen käyttäytymiseen?! Miten voin korjata kaiken? Mistä tiedän, kuinka vakava tilanne oikeasti on?

Oln perheessä ainoa, joka oikeasti tietää, missä mennään. Luulisin, eihän Miia välttämättä kerro mulle kaikkea. Miian lisäksi mulla on toinenki pikkusisko, joka on kyllä tehny sitä isosiskolle kuuluvaa kyyläystyötä minunki puolesta. Kaisalta olen kuullu, milloin Miia on kokeillu tupakkaa ja milloin se taas on pummannu sitä kaveriltaan. Kaisa on kiristäny Miia, uhannu kertoa vanhemmille ja sen semmosta. Toisaalta olen onnellinen, että edes Kaisa on pitäny jonkulaista kuria tälle hulivilille.
Tiedän, että Miia on puhunu äitinki kans asiasta, mutta melkeinpä tuloksetta. Äiti on ammatiltaan joku psykiatrinen sairaanhoitaja ja pyrkii joskus huomaamattaanki analysoimaan ihmistä. Se on melkein huomaamatonta, mutta olen kyllä alkanu tiedostaa tämän piirteen huomaamattanikin.
No muttaa mitä voi odottaa äiti-tytär-keskustelulta meidän perheessä? Ei ainakaan sitä ymmärrystä. Mulle henkilökohtasesti ei ole jääny kovin luottamuksellinen kuva noista keskusteluista. Äiti ei vain ole ymmärtäny vaan lähteny tulkitteen asiaa ihan väärästä suunnasta ja sanonu just ne väärät asiat. Murrosikää en enää Miialle jaksa hokea, tässä on jotain muutaki eikä tämä saa mennä enää yhtään pidemmälle.

Tänään töissä mietin asiaa. Ja katoin kelloa vähän väliä, jotenki pelotti ja ajatus Miiasta viiltämässä käsivarttaan, tekemässä jotain pahempaa minun ollessa töissä tuli koko ajan mieleen. Sanoin kyllä Miiale, että mulle se voi aina tulla puhumaan, saa soittaaki jos en ole paikala. Mie haluan auttaa ja olla tukena, minua se ei edes voi häiritä.
Päädyin kuitenki siihen tilapäisratkasuun, että yritän viettää mahollisimman paljon aikaa pikkusiskon kans. Viikolla mennään lasketteleen, vuokrataan leffa ja ostetaan mässyä ja viikonloppuna taas mennään hotellille aamiaiselle.

Kirjotin tästä pätkän foorumille, pakko saada jotain kommenttia ja neuvoja. Meinasin jo soittaa kaverilleni Tyrkylle, jolla on ollu masennusta, mutta en sitte kehannukkaan. Liian henkilökohtasta, me ei olla niin hyvät ystävykset. Enkä haluais levitellä tätä, mutta toisaalta minun täytyy saada puhua jonku kans. Yritän nyt korvata sen puhumisen tällä kirjottamisella, toivottavasti onnistuu.
Vaikuttaakohan tämä enemmän minuun ku siskooni? Teenkö kärpäsestä härkäsen? Viime yönä näin jo untaki niistä käsivarsista…