Itkeekö eläimet?

Kun tulee seivästetyksi niin, että vaikka auto-onnettomuudessa vaihdekeppi jää törröttämään rintaan, niin sen repiminen irti omin päin aiheuttaa useinmiten enemmän vahinkoa kuin avun ja lääkärinhoidon odottelu. Ajatus ja tarkotus on hyvä: poistaa vieras esine ja pelastua, vaan kun menet nykäsemään vieraan esineen irti, verenvuoto on entistä hallitsemattomampaa ja mahdollisuus jäädä henkiin pienenee.
Tai sitten sattuu löytämään sohvalta tukon koirankarvaa ja päättää hieman raottaa keskuspölynimurin luukkua, jotta pieni, hallittu imu nappaisi karvat. Tehtävä on kuitenkin mahdoton, luukku rävähtää auki pienestäkin liikkeestä ja imuri vetää kitusiinsa tukkasi,puolet vaatteista sekä olkkarin verhot.

Hmmm...? Pienen pienellä murtumalla voi siis olla kohtalokkaat seuraukset, mutta minusta mureni eilen palanen. Kirjaimellisesti.

En edes tiedä, mistä se kaikki sai alkunsa, mutta lopputulos oli se, että Apulannan biisit saivat minut itkemään ja lähdin lenkille silmät turvonneina. Yritin kuunnella muuta musiikkia, mutta kaikki kuulosti samalta ja joka kappaleen vaikutus oli sama - lisää itkua. Ikävä Miestä oli ihan tajuton, lisäksi olin vähän huolissani, koska se ei ollut vastannut viestiin, jonka olin aamupäivästä lähettänyt. Huolestumiseen ei sinänsä oikeastaan ole edes syytä, mutta tämä oli käymässä lääkärillä keskussairaalassa ja jos en ole vielä kertonut, Miehellä on meningeooma. Se tosin on hallinnassa ja tyyppi käy kontrollikäynneissä.

Kesken lenkin puhelin kuitenkin soi ja soittajan voi arvata. Kuulin lääkärikäynnistä, kaikki oli ollu OK ja selkäkipuun määrättyä lääkettä oli vähennetty. Sovittiin myös, että Mies tulee meille yöksi ja lauantaina lähdetään töiden jälkeen käymään mutka tämän siskon luona.
Puhelu ei kestänyt kauaa, mutta sen vaikutusta (sitäkään) ei tarvitse enempää arvailla. Itkin helpotuksesta, ikävästä ja joistain muistakin syistä. Petyin, kun oloni ei puhdistunut ja tunsin tulleeni umpikujaan.

Istuin hetkeksi maantienlaitaan ja sillä hetkellä olin tosi onnellinen asuinympäristöstäni. Jos asuisin kaupungissa, miten ihmeessä saisin kokea tämän rauhan? Missä itkisin? Miten kaupunkilainen saa rauhaa jos kaikkialla kuhisee ja on ihmisiä? Kuka kehtaisi esiintyä turvonneella naamallaan ihmismassan joukossa? Mitä kun muutan pois täältä, mistä saan piilopaikan ja tavan olla itseni kanssa? Ja se kaikkein tärkeimmältä tuntuva: Missä voin itkeä ilman ettei kukaan muu huomaa? Miehelle en halua kertoa. Miksi kertoisin kun en kerro edes niille, jotka ovat tunteneet minut koko ikäni/ ikänsä? Ja miten se muuttaisikaan muiden käsitystä minusta?

Tunsin silmieni turvonneen ja arvelin näyttäväni niin kamalalta, kuin vain voi. Kun lähdin kotiin päin, olo oli kuitenkin jo kevyempi ja raikkaampi, reissusta oli hyötyä. Ainakin vähän. Tätä kirjoittaessa alkaa taas ahistaa, ei niin kamalasti, mutta kyyneleet nousee kuitenkin silmiin. Onkohan tämä e-pillereistä johtuvaa?! Olen varmaan kamalaa seuraa, jos joskus vielä olen raskaana...
Todellisena yllätyksenä tuli, etten näyttänytkään raadolta, aamulla silmät vähän aristi ja olivat turvoksissa, mutta näytän edelleen ihmiseltä.