Liian pitkään olen taas säilöny sisääni vihanpurkauksia, itkua ja valitusta sekä sitä tavallista pähkäilyä. Nyt kuitenki tuntuu siltä, että menetän järkeni, jollen pääse purkamaan tätä kaikkea jonneki. Huomasin tosin jo ensimmäisen virkkeen kohdalla, ettei kirjoittaminen enää ole niin helppoa mitä se joskus oli. Toivottavasti se ei ole menettäny tehoaan terapiamuotona.
En edes tiedä, mistä alottaa ja tuntuu aika orvolta.
Toissapäivänä sain luettua loppuun Tess Gerritsenin romaanin Luutarha. Alotin sen lukemisen huvikseni silloin, kun Mies oli meillä ja keskitty minun sijasta nettipokerin rimputtamiseen. Kirja sai minut pettymään itteeni, ihan säikähdin. Koskaan en ole itkenyt minkään elokuvan tähden, saati kirjan. Sitä yhtä Priseon Breakin jaksoa ei kyllä lasketa, missä Michaelin veli oli joutua ennenaikojaan sähkötuoliin. Silloin itkin siskoni kanssa hullunlailla. Mutta, tämä viimeaikainen itku on ollu aivan erilaista. Kirjan surullisen romanttinen loppu kahdesta nuoresta rakastavaisesta, jotka eivät koskaan saaneet toisiaan tai Green Mile-leffan hiirentappokohtaus ovat aiheuttaneet ihan toisenlaisia kyyneleitä. Pahin kaikista kuitenkin on tämä Herra Ylpön biisi.
Olen järkeilly asian nyt niin, että olen padonnu kaikki omat fiilikset tuonne jonneki. Miehen kanssa ei olla tapeltu vielä kertaakaan, vaikka ollaan oltu yhdessä reilu puoli vuotta. Varsinaisia riidan aiheitakaan ei ole vielä ilmaantunut, vaikka aika tiivistä yhteiseloa on välillä. Minun pitäiski nyt päättää, että jos joku asia alkaa kiukuttaa, niin antaa tulla vaan. Vaikka olis älytöntä huutoa, niin enää en yritä pitää sitä sisälläni. Se johtaa vaan näihin mielialanailahteluihin ja itkeskelykohtauksiin.
Asiasta seuraavaan. Nimittäin muihin lähipäivien mullistuksiin. Olen jo aikasemmin kirjottanu tänne, että nuorin pikkusiskoni ei ole viimeisen puolen vuoden aikana voinut kovin hyvin ja tämä on johtanut itsetuhoiseentoimintaan. Viiltely on nyt saatu taltutettua, sisko käy edelleen juttelemassa psykologin kanssa ja olen myös pyrkiny pysymään tiiviisti väleissä, niin että mekin voidaan jutella ihan kaikesta.
Muutama päivä sitte sisko kertoi, että poikaystävän kanssa ei mene kovin hyvin ja ero taitaa olla aika ajankohtainen. Tuossa tilanteessa oli myös jotain muuta pahaa oloa, ja sisko sanoki suoraan että ahistaa ja halu viiltää olis kova. Nyt tyyppi on kuitenki piristymään päin, mutta seuraillaan.
Toinen pikkusisko on kans töppäilly. Tai, no, ei ilmeisesti omasta mielestään niin pahasti. Se oli nimittäin viikonloppuna viihteellä kaverinsa kanssa ja päätyny sitte nuoleskelemaan jotain vierasta miestä, vaikka seurustelusuhteessa sekin nyt on. Eipä se kovin katuvaiselta vaikuttanu, vaikka mulleki vanno, että hävettää eikä tiedä kertoako vai ei... Tänään se sitte oli vielä tekstaillu sille illanviettokaverilleen, hymy perseessä tuli muuten vain huoneeseeni hengaamaan ja kun kysyin ohimennen, että kenelle se tekstaa, niin ei ainakaan omalle miehelleen.
En käsitä, mitä tuo tyttö ajattelee, vaikka toisaalta tätähän itsekin toivoin. Nimittäin siskoni seurustelee entisen luokkakaverini kanssa, enkä aluksi katsonut asiaa hyvällä. Nyt kuitenki sympatiat alkaa kääntyä miehen puolelle. Ja se kun vaikutti aika ihastuneelta siskooni täällä käydessään. Auts.
En kuitenkaan aijo sotkeutua asiaan, joka etenki tähän kirjoitettuna kuulostaa niin vähäpätöiseltä ja mitättömältä. Tulee vaan ikävä omaa rakasta, josta olen ollu nyt erossa peräti neljä (?!) päivää. Ai niin, myös se homopari, joiden luona me Tyrkyn kanssa tässä joku aika sitte vierailtiin, ovat eronneet.
Voi luoja miten hellyydenkipeä olenkaan.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti